Opettajan ja opiskelijan kommunikaatiosta


”Toi vasen yläkulma, toijjon, niinku, vähän silleevajaa, ymmärrätsä?”. ”Joo, mut mäaattelin, niinku, että se olis niinku sopivasti keskeneräne…”. ”Joo, kiva ajatusmuttota jos seolis kumminki epätasasemmi valkovihreetä niinse olis must sillee parempi.” ”Mmmyyyhjjooo”.

 

Edellä oleva on fiktiota, mutta valitettavasti - suomen kielen hallinnan tason osalta - realistista sellaista. Kun normaalisti puhutaan jostakin, käytetään käsitteitä, jotka liittyvät asiaan ja joilla on sopimuksenvarainen, mutta tarkahko sisältö.  Mutta kun puhutaan visuaalisesta, puhutaan asioista, jotka on helppo nähdä (tai ainakin jos harrastuu, helppo) mutta johon liittyvä käsitteistö on joko abstraktia tai epämääräisen kuvailevaa. Kommunikaatiosta tulee taitolaji.

 

Osa opettajan ammattitaidosta on osata selittää osaamansa niin, että oppilas sen ymmärtää. Kun opetetaan vierasta kieltä (vieraalla kielellä), kielen pitää olla sen tasoista, että oppilas ymmärtää ja oppii samalla. Sama jos opetamme lapsia, joilla ei välttämättä ole vielä kognition, emootioiden ja kielen hallintaa kaikkien asioiden menestykselliseksi oppimiseksi. Tästä syystä paljon opimme (erityisesti lapsina) tekemisen kautta. Opimme, miten asia näyttää, kuulosta, maistuu ja tuntuu oikealta.

 

Taide-käsitteen nykyisen kaltaisessa merkityksessä on aloittanut Volmari Kilpinen (1810-1893) vuonna 1842. Sana on samaa kantaa kuin taito. Käsite taiteilija tuli suomen kieleen vuonna 1872 Kaarlo Bergbomin (1843-1906) myötä.[i] Taiteen ja taidon yhteys on siis vahva ja taitohan on konstin hallintaa, taitamista. Kun osaat, tiedät melkein miettimättä, milloin tekemisesi sujuu ja menee hyvin.

 

Siksi taiteen harrastaminen on myös taidon harrastamista. Eli tekemistä ja uudelleen tekemistä. Oikotietä onneen eli onnistuneeseen taiteeseen ei ole. Tekeminen taiteessa eroaa muusta tekemisen taidosta siinä, että ei ole välttämätöntä ja oikeaa tapaa tehdä asioita. On vain vaihtoehtoja ja taiteen taitoa on valita vaihtoehdoista sopivin – kun sitä oikeaa vaihtoehtoa ei yleensä siis ole.  Tässäpä sitten taiteen opettaja pähkäilee: oppilas haluaisi tehdä asian oikein, opettajan mielestä hänen pitäisi tehdä se hyvin. Hyvä visuaalinen ilmaus voi olla myös hyvin hirvittävä. Niin että vatsasta kouraisee (esim. Interstellar-elokuva, Kari Vehosalon tai Janne Räisäsen maalaukset). ”Oikein” tehty ja ”näköinen” on usein synonyymi tylsälle latteudelle. Hyvin tekemisessä on särmää, oikein tekemisestä tykkäävät diktaattorit.

 

Kommunikaatio kuvan ääressä edellyttää myös tietoa. Tietoa saa lukemalla ja katsomalla, mutta erityisesti tekemällä. Tieto syntyy käden ja silmän yhteistyöllä. Tieto on fyysistä, käsitteetöntä ja omakohtaista. Tietoa on oppia katsomaan, mikä on havaintoa, mikä on tulkintaa, mikä on käden jälkeä, mikä on taiteilijan/tekijän näkemystä. Kuvan viesti (olettaen, että sellainen on) löytyy näiden kaiken risteyksestä.

 

Oppimisessa on lopulta kysymys luottamuksesta. Opiskelijan pitää luottaa, että opettaja tekee parhaansa ja osaa asiansa (taiteensa ja opettamisensa). Opettajan pitäisi luottaa siihen, että opiskelija oivaltaa ja oppii omaan tahtiinsa opettajan kommenttien ansiosta tai niistä huolimatta. Lopputulos on jotain, joka on tehty ja on olemassa tekemisen ansiosta. Jotain uutta on tullut maailmaan.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Taiteen tarpeesta

Maalaamisen harrastamisesta, taiteesta ja harrastajista

Taidetta pöytälaatikkoon vai seinälle?