Kohtaaminen Vekkulan kanssa


Jonotin tyttäreni kanssa Amos Rexiin[1] pari viikkoa sitten. Noin puolessa tunnissa pääsimme sisään uusimpaan ja upeasti toteutettuun taidemuseoomme. Taiteilijaryhmä teamLabin[2] osin interaktiivinen eli näyttelyvieraisiin reagoiva näyttely oli voimakas visuaalinen elämys. Tyttäreni ei harrasta taidetta erityisemmin, mutta on olosuhteiden pakosta nähnyt taidetta elämänsä aikana runsaasti. Hän tiivisti kokemuksensa mielestäni hyvin: ”Kuin olisi (Linnanmäen) Vekkulassa käynyt.”

 

Minun oli helppo yhtyä tähän. Jälkikuvina teamLabin näyttely välähtelee mielessäni edelleen kuin visuaalinen korvamato. Näyttelyvieraiden liikkeeseen reagoivat osiot, orgaanisesti muuttuvat, koko tilan täyttämät valoprojisoinnit synnyttivät mielenkin tilan, joka vahvasti irrotti minut arkitodellisuudesta. Runsas kävijämäärä häiritsi kokemuksen intiimiyttä, mutta samalla synnytti tunteen merkittävästä tapahtumasta. Olin ikään kuin ”ison äärellä”. Joka kuitenkin tuntui huvipuistolta.[3]

 

Tyttäreni ja oma reaktioni kertoo varmasti enemmän hänestä ja minusta kuin näyttelystä. Odotuksemme taiteen suhteen on jotakin muuta ja vaikka nautimme näyttelystä visuaalisena elämyksenä, se jätti meidän taiteen kokemusolettamamme koskematta. Jotain oli paljon, mutta jotain oleellista puuttui.

 

Olen itse kasvatettu sillä tavalla oudosti, että minua on viety taidenäyttelyihin jo lastenvaunuissa. Asuessani lapsena ja nuorena pohjoisessa kunnassa, kävimme museoissa ja kesänäyttelyissä loma-aikoina Etelä-Suomessa. Kotonamme oli myös kotimaista taidetta seinät täynnä. Tästä oli tietysti myös seuraamuksia.

 

Noin 15-vuotiaana aloin kiinnostua taiteesta itse ja omaehtoisuutta hakien. Tutkin taidekirjojen töitä ja museokeikoilla keskityin näkemääni. Hain itse ja itselleni merkittäviä asioita teoksista.

 

Mikä oli merkittävää? Ainakin outous, unenomaisuus, voimakas visuaalisuus, mysteeri… Taideteoksen keskeinen arvostuskriteeri (minulle) oli verbalisointia vastustava, positiivinen omituisuus, nykysanoin ehkäpä toiseus. Jokin kosketti, osui ja vaikutti ilman, että olisin osannut sitä sanoin määrittää.

 

Kun aloitin ammattiin lopulta johtavat taideopinnot 18-vuotiaana, opin lukemaan visuaalista informaatiota ammatillisesti. Värien vuorovaikutus, maalaustapa, sommittelu, kuvan rakenne- ja tekniset tekijät tulivat arvostuksen ja analysoinnin kohteiksi. Tunneperäinen (kuten nyt ymmärsin) kokemukseni mysteeristä säilyi, mutta en osannut sitä aina arvostaa, kun ammattilaisen katse korostui.

 

Yhtä kaikki, taiteen arvo ja merkityksellisyys määrittyvät mielessäni yhä ainakin neljässä kategoriassa. Ensimmäinen on ammatillinen osaaminen, jonka näkee kyllä teoksen tekniikasta ja tyylistä riippumatta, jos on taidetta tarpeeksi katsonut. Toinen on sisällöllinen, verbalisoitava merkitys, joka voi olla tärkeä osa teoksen kokemista tai sitten ei. Kolmas on akuutti merkityksellisyys, konteksti, kiinnittyminen todellisuuteen, omaan aikaan tai taiteen kokonaistarinaan. Neljäs on edelleen tuo kuvaamani mysteerin tuntu, joka ei kuitenkaan minulle määritä sitä, onko teos hyvä vai ei. Mutta vaikuttaa siihen, tuntuuko teos taiteelta vai ei.

 

Mielestäni teamLabin teokset ovat vaikuttavia, ammatillisesti erittäin korkeatasoisia töitä, joissa on selkeä konteksti ja side nykyaikaan (luontoon ja populaarikulttuuriin liittyvät kysymykset, identiteetti, tekijyys, kulttuurien kohtaaminen). Niissä ei siis ole mitään vikaa. Mahtava avaus uudelle museolle, kymppi puoli ja peukkuja! Mutta mysteeriä en kokenut, spektaakkelin ehkä?[4]

 

 



[1] https://amosrex.fi/nayttelyt/
[2] https://www.teamlab.art/
[3] Suomessa 4,6 miljoonaa kuvataidenäyttelykävijää 2017 https://frame-finland.fi/2018/08/29/vuoden-2017-kuvataiteen-tilastot-julki/
[4] https://en.wikipedia.org/wiki/The_Society_of_the_Spectacle

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Taiteen tarpeesta

Maalaamisen harrastamisesta, taiteesta ja harrastajista

Taidetta pöytälaatikkoon vai seinälle?