Kohtaaminen Vekkulan kanssa
Jonotin
tyttäreni kanssa Amos Rexiin[1]
pari viikkoa sitten. Noin puolessa tunnissa pääsimme sisään uusimpaan ja
upeasti toteutettuun taidemuseoomme. Taiteilijaryhmä teamLabin[2]
osin interaktiivinen eli näyttelyvieraisiin reagoiva näyttely oli voimakas
visuaalinen elämys. Tyttäreni ei harrasta taidetta erityisemmin, mutta on
olosuhteiden pakosta nähnyt taidetta elämänsä aikana runsaasti. Hän tiivisti
kokemuksensa mielestäni hyvin: ”Kuin olisi (Linnanmäen) Vekkulassa käynyt.”
Minun
oli helppo yhtyä tähän. Jälkikuvina teamLabin näyttely välähtelee mielessäni
edelleen kuin visuaalinen korvamato. Näyttelyvieraiden liikkeeseen reagoivat
osiot, orgaanisesti muuttuvat, koko tilan täyttämät valoprojisoinnit
synnyttivät mielenkin tilan, joka vahvasti irrotti minut arkitodellisuudesta. Runsas
kävijämäärä häiritsi kokemuksen intiimiyttä, mutta samalla synnytti tunteen
merkittävästä tapahtumasta. Olin ikään kuin ”ison äärellä”. Joka kuitenkin
tuntui huvipuistolta.[3]
Tyttäreni
ja oma reaktioni kertoo varmasti enemmän hänestä ja minusta kuin näyttelystä.
Odotuksemme taiteen suhteen on jotakin muuta ja vaikka nautimme näyttelystä
visuaalisena elämyksenä, se jätti meidän taiteen kokemusolettamamme koskematta.
Jotain oli paljon, mutta jotain oleellista puuttui.
Olen
itse kasvatettu sillä tavalla oudosti, että minua on viety taidenäyttelyihin jo
lastenvaunuissa. Asuessani lapsena ja nuorena pohjoisessa kunnassa, kävimme
museoissa ja kesänäyttelyissä loma-aikoina Etelä-Suomessa. Kotonamme oli myös
kotimaista taidetta seinät täynnä. Tästä oli tietysti myös seuraamuksia.
Noin
15-vuotiaana aloin kiinnostua taiteesta itse ja omaehtoisuutta hakien. Tutkin
taidekirjojen töitä ja museokeikoilla keskityin näkemääni. Hain itse ja
itselleni merkittäviä asioita teoksista.
Mikä
oli merkittävää? Ainakin outous, unenomaisuus, voimakas visuaalisuus, mysteeri…
Taideteoksen keskeinen arvostuskriteeri (minulle) oli verbalisointia vastustava,
positiivinen omituisuus, nykysanoin ehkäpä toiseus. Jokin kosketti, osui ja
vaikutti ilman, että olisin osannut sitä sanoin määrittää.
Kun
aloitin ammattiin lopulta johtavat taideopinnot 18-vuotiaana, opin lukemaan
visuaalista informaatiota ammatillisesti. Värien vuorovaikutus, maalaustapa,
sommittelu, kuvan rakenne- ja tekniset tekijät tulivat arvostuksen ja
analysoinnin kohteiksi. Tunneperäinen (kuten nyt ymmärsin) kokemukseni
mysteeristä säilyi, mutta en osannut sitä aina arvostaa, kun ammattilaisen
katse korostui.
Yhtä
kaikki, taiteen arvo ja merkityksellisyys määrittyvät mielessäni yhä ainakin
neljässä kategoriassa. Ensimmäinen on ammatillinen osaaminen, jonka näkee kyllä
teoksen tekniikasta ja tyylistä riippumatta, jos on taidetta tarpeeksi
katsonut. Toinen on sisällöllinen, verbalisoitava merkitys, joka voi olla
tärkeä osa teoksen kokemista tai sitten ei. Kolmas on akuutti merkityksellisyys,
konteksti, kiinnittyminen todellisuuteen, omaan aikaan tai taiteen
kokonaistarinaan. Neljäs on edelleen tuo kuvaamani mysteerin tuntu, joka ei
kuitenkaan minulle määritä sitä, onko teos hyvä vai ei. Mutta vaikuttaa siihen,
tuntuuko teos taiteelta vai ei.
Mielestäni
teamLabin teokset ovat vaikuttavia, ammatillisesti erittäin korkeatasoisia
töitä, joissa on selkeä konteksti ja side nykyaikaan (luontoon ja
populaarikulttuuriin liittyvät kysymykset, identiteetti, tekijyys, kulttuurien
kohtaaminen). Niissä ei siis ole mitään vikaa. Mahtava avaus uudelle museolle,
kymppi puoli ja peukkuja! Mutta mysteeriä en kokenut, spektaakkelin ehkä?[4]
Kommentit
Lähetä kommentti