Maalaamisen harrastamisesta, taiteesta ja harrastajista

Teksti on Helsingin taideyhdistyksen (HTY) 40-vuotisjuhlanäyttelyn avajaisissa Kaapelitehtaan Puristamolla 13.8.2019 pidetty puhe.

 

Keskustelin eilen fiksun tyttäreni kanssa tästä puheesta. Kerroin, että en ole löytänyt toimivaa näkökulmaa aiheeseeni, kuvataiteen harrastajien taide vuosikymmenten mittaan. Hänen neuvonsa oli, että kerro tarina.

 

1.      On syksy 1980 ja astun Pudasjärven lukion kuvataideluokkaan hermostuneena. Kannan mukanani isoa kangaskassia, jossa on maalauspohja, öljyvärit, siveltimiä, kertakäyttöpaletti ja tärpättiä pienessä pullossa. Luokassa on alkamassa kansalaisopiston ainoan kuvataideryhmän syyslukukausi. Opettaja on onneksi tuttu: pitäjään hiljan muuttanut nuori kuvanveistäjämies. Kova iskemään tarinoita ja mainio rumpali. Entäpä opiskelijatoverini? No, rouvia. Useimmilla niin työ kuin keskustelukin jo käynnissä, kesällä tai edellisenä keväänä aloitettuja töitä puolivalmiina; tärpätin ja dammarin tuoksu, kosteita vaatteita koska ulkona sataa ja kukkamekkoja. Opiskelijoilla on käytännölliset, maalitahraiset essut (minulla ei) ja suhtautuminen meihin ”miehiin” on välitön: ”Olet sen ja sen poika? No tervetuloa!” ”Tuuppa opettaja tänne ja minä ku aattelin jotta…”.  Mitä näen muiden, kokeneempien tekevän? No maisemia, ainakin. Aiheessa ylhäällä taivas, joka pääasiallisesti on maalattu likaisenharmaan valkoisella. Alla matala metsänraja (meillä päin olivat metsänrajat matalia), harmahtavan vihreällä vedetty (Sap green + titanvalkoista, opin myöhemmin). Sitten on vettä tai joki (sinistä, valkoista ja mustaa) mahdollisesti tämän puoleinen ranta (taas Sap green, mutta vähemmän valkoista) ja jos on ranta, niin on myös harmaa lato tai kaksi. Tunnistan töiden tyylilajin huoltoasemien ja kelokahviloiden seiniltä: lievän ekspressiivisen realistisnaivistista seutukunnan tyyppimaiseman maalaamista. Poikkeuksena ovat pari opiskelijaa, jotka maalaavat kukkia - sinisiä orvokkeja -  sekä joku, joka maalaa henkilökuvaa valokuvasta.

 

70-80-luvuilla kuvataide oli hyvin esillä valtajulkisuudessa. Helsingin juhlaviikkojen vuoden taiteilija, Nuorten näyttely ja Suomen taiteilijaseuran vuosinäyttelyt olivat pääuutislähetyksen aineistoa joka vuosi. Näyttelyt esiteltiin isosti myös maakuntalehdistössä. Toisaalta näyttelypaikkoja ei esimerkiksi Oulussa ollut kuin taidemuseo, joka toimi huonekaluliikkeelle rakennetuissa tiloissa. Oli julkinen taide, jota toteutettiin kaupungeissa eri kohteisiin liki vuosittain. Julkinen taide oli käytännössä yhtä kuin konkretismi. Toisaalla oli harrastajien ja joidenkin ammattilaisten taide: realismi ja naivismi. Oli taideskandaaleja julkisen taiteen hankintojen tai vaikkapa ARS-näyttelyiden puitteissa.  Taide oli tärkeätä ja siitä keskusteltiin – näin ainakin sen koin. Toisaalta opiskelijakollegoistani harva lienee koskaan käynyt taidemuseoissa. Kuvataiteen harrastaminen oli ensisijaisesti käsityötä.

 

2.      On syksy 1990 ja astun Lahden työväenopiston kuvataideluokkaan hermostuneena. Kannan mukanani kassia, jossa on tyhjäksi puhallettuja kananmunankuoria ja vaaleita lakanoita sekä pari valkoista astiaa asetelmaa varten. Aloitan ensimmäisen täyden lukukauden työväenopistossa, rahatöissä. Tulen luokkaan ajoissa mutta myöhässä, sillä suurin osa opiskelijoistani on jo paikalla ja työn touhussa, vaikka opetuskerta alkaa vasta vartin päästä. Opiskelijoita on 25. Ilta on jo pitkällä, kun vihdoin sommittelen valkoista asetelmaa huoneen nurkkaan. Kun se on valmis, yksi opiskelija kysyy minulta, miten tuommoisen voi ylipäätään maalata. Keskustelemme hetken ja kysyjä ryhtyy sujuvasti rakentamaan palettiveitsellä aiheestani kubistishenkistä asetelmamaalausta. Hän oli ainoa, joka aiheesta maalasi. 25 opiskelijastani 2 on miehiä. Kaikki opiskelijat ovat minua ainakin 10 vuotta vanhempia. Yleisesti aiheina ovat maisemat ja kukat. Maalaustapa on kertamaalausta eli väriä levitetään peittävästi, jonkin verran ohennettuna. Maisemissa on taivas, metsänraja ja vettä TAI pelto. Pelto on yleensä kellertävä (Napolin keltainen, opin myöhemmin). Kukat ovat sinisiä orvokkeja tai punaisia ruusuja. Pari maalaa syysruskaa. Tämä poikkeava aihe herättää monen kiinnostuksen. Yksi rouva maalaa talvisia koivumaisemia (useita samaan aikaan). Maalausten värimaailma rakentuu mustalle, valkoiselle ja Alitsariinin punaiselle. Ehdotan hänelle (oppimani mukaan) värimaailman monipuolistamista, kunnes hän lopulta paljastaa, että ei voi: kaikki työt ovat tilaustöitä – 2000 mk/kpl – ja hän on luvannut maalata ne sen värisinä kuin hänellä on tapana maalata eli vaaleanpunertavina.

 

80-luvun lopulla kuvataide nousi sijoitushypetyksen myötä otsikoihin, kuvataiteilijoiden naamat jopa lööppeihin. Nykytaiteen kenttä laajeni myös meillä: performance- ja videotaide sekä installaatiot yleistyivät, Muu Ry perustettiin, värivalokuvat ilmestyivät taidemuseoihin ja gallerioihin. Maalauksessa tapahtui osin ekspressiivinen, osin käsitteellinen käänne. Lahdessa opettaessani ihmettelin lokaalisuutta. Moni opiskelijani tunsi hyvin lukuisia päijäthämäläisiä kuvataiteilijoita, joista en ollut itse kuullut mitään. Osa näistä taiteilijoista jopa myi erinomaisesti ja heidän töitään näki vähän fiinimpien kotien sisustuksessa. Tyylilaji oli pääasiallisesti Düsseldorfin romantiikka eli suomalainen maisema holmbergilaisittain. Muutama tekijä oli erittäin taitava, osa ei niinkään. Tämä oli paikallista taidemaailmaa, jossa esikuvalliset työt löytyivät taiteilijan ateljeekodista tai paikallisten taide- ja kehysliikkeiden seiniltä ja ikkunoista. Lahden taidemuseo toimi vanhan virastotalon yhdessä kerroksessa. Usea opiskelijani sanoi, että ei ole koskaan käynyt siellä.

 

3.      On syksy 2000 ja astun Helsingin taiteilijaseuran kurssikeskuksen luokkaan hermostuneena. Aloitan toista lukukautta maalauskurssin vetäjänä ja en ole varma, montako opiskelijaa tänä syksynä on tulossa. Lukumäärä on lopulta 16. Miehiä on yksi. Yli puolet opiskelijoista on tuttuja edellisestä keväästä. Tulin puoli vuotta sitten apurahan saaneen taiteilijaopettajan tilalle ja moni opiskelija on käynyt samalla kurssilla, samana iltana, samassa paikassa jo usean opettajan ajan. Aloitan lukukauden kyselemällä opiskelijoiden kuulumisia ja toiveita. 10 haluaa maalata omia aiheita ilman opettajan liiallista häirintää ja loput kuusi haluavat opettajan antavan aiheen ja ohjaavan sen tekemistä ”oikein”. Opiskelijoiden omat aiheet vaihtelevat maisemista henkilökuviin. Henkilökuvissa lähtökohtana on tuttu, rakas henkilö tai esimerkiksi postikortti, jossa on Helene Schjerfbeckin maalaus henkilöstä Maisemat ovat monenlaisia, tosin niissä on aina puita ja monessa merta. Osa maisemista on Italiasta tai Espanjasta. Paikoista, joihin tekijöillä on läheinen suhde. Yksi opiskelija alkaa rohkeasti maalata syksyistä vesijättömaamaisemaa voimakkaasti pelkistäen. Työstä tulee nopeasti hieno ja melkein valmis. Työ on melkein valmis vielä jouluna…

 

1990- ja 2000-luvuilla kuvataiteen katoaminen julkisuudesta etenee, muutamaa julkkista lukuun ottamatta. 90-luvun lama puhdisti ilmaa, mutta hävitti toimeentulon kymmeniltä kuvataiteilijoilta. Kuvataidekenttä monipuolistuu ja samalla pirstoutuu. Yksittäinen taiteilija voi käyttää useita erilaisia metodeja ja välineitä koska valittu aihe tai näkökulma ratkaisee lähestymistavan. Edelleen syntyy taideskandaaleja, kun yleinen moraali tai moralismi törmää taideteoksesta kerrottuun tarinaan. Tyypillisesti puhutaan yksityiskohdasta, eikä siitä kokonaisuudesta, jota taiteilija on yrittänyt käsitellä. Taide on käsitteellistä, eli sitä on helppo pilkata jopa peruskoulupohjalta. Kiasma aukeaa arkkitehtuuri- ja patsaskiistan jälkeen.  Pääkaupunkiseudun opiskelijani ovat heterogeenistä porukkaa. Enimmäkseen korkeakoulutettua, matkustellutta, keskiluokkaista. Tekemisessä painottuu, yllättävänkin paljon, pyrkimys ilmaisuun. Ilmaisu koetaan vapauden tilana, johon halutaan heittäytyä. Maalaaminen on vastapaino työlle ja sen vaatimuksille. Edelleen moni ei tunne juurikaan nykytaidetta tai taidehistoriaa mutta Retretit, Purnut ja Salmelat kuuluvat kesän ohjelmiin.

 

4.      On kevät 2019 ja astun Helsingin aikuisopiston kuvataideluokkaan hermostuneena. Oppilaani ovat HTY:n kanssa yhteistyössä järjestettävällä kurssilla minulle uusia. Aiheena on kuvan rakentaminen ja sarjallisuus. Intensiivikurssilla työskentely on rivakkaa. Opiskelijoiden enemmistö maalaa ei-esittäviä tai enemmän tai vähemmän voimakkaasti abstrahoituja töitä. Värit ovat voimakkaita ja usea tekee teknisiä kokeiluja värin levittämisen suhteen. Väriaine on merkittävässä roolissa. Suhde kuvaan on modernistinen eli väline itsessään on merkityksellinen ja sitä ei yritetä peittää. Tekijöillä on tarve pyrkiä yhtenäisyyteen ja oman näköisyyteen. Moni työ on maisemallinen.

 

2019 kuvataide on alue, jonka reunat ovat pehmeitä. On kuvataidetta, joka on oikeastaan elokuvaa tai videopeli. On kuvataidetta, joka on teatteria, sirkusta, performancea ja niiden fuusiota digitaalisin maustein.  Yhä useammin taideteos on tuote: joko kaupalliselle taidemaailmalle suunnattu keräilykappale tai nykytaidemuseokontekstiin suunniteltu tuotanto. Ja näinkin on ihan hyvä. Taide on tavallaan tietoisemmin kaupallista tai humanistisesti ajatellen tavoitettavampaa eli tekijät miettivät vastaanottajaa.  On eri asia tehdä yhteisötaidetta yhteisölle kuin yhteisötaiteen dokumentaatio taidemuseoon. Kaikki tämä tapahtuu valta- ja useimpien marginaaliviestimienkin katveessa. Toisaalta yleisöä, varsinkin nuoria kaupunkilaisia riittää gallerioihin sekä erityisesti Helsingissä Kiasman, HAMin ja Amos Rexin kolmioon. Et ole mukana, jos et tiedä, mistä taiteesta puhutaan ja minkä ääressä otetaan parhaat selfiet.

 

Kaiken kaikkiaan:

Harrastajien tekemässä kuvataiteessa tyypillisimmät kuva-aiheet ja tyyli-ihanteet pysyvät. Maisema kotiseudulta tai mökiltä, henkilö- tai muotokuva läheisestä ihmisestä, kauniiksi mielletyt asiat kuten kukat, kasvullisuus ja esineet. Ensimmäisenä tavoitteena kaikilla on näköisyys. Pyrkimys kuvata todellisuutta tunnistettavasti.

 

Samalla uusi teknologia on muuttanut joitakin asioita hyvinkin nopeasti. Esimerkiksi valokuvamaisuus on hiipinyt 1800-luvun realismin tilalle näköisyyden ideaalina. Toisaalta netissä Rembrandtin maalaukseen voi zoomata jopa lähemmäksi, kuin luonnossa olisi mahdollista. Näin hänen maaliaineiden käyttönsä ja käden jälkensä tulevat näkyviksi ja maalauksien tekniikka, ohi aiheen, nousee esikuvalliseksi. Myös inspiraatiota kesken oppitunnin haetaan netistä: Instasta, Pinterestistä ja googlettamalla. Kiinnostavan näköisiä kuvia, joiden pohjalta sitten ex tempore ryhdytään maalaamaan, kännykkä kourassa.

 

Maalaaminen asioiden ylentämisenä – siis rakkaudesta aiheeseen -  on edelleen pysyvää. Mutta yhä useammin työ syntyy vapaammassa suhteessa aiheeseen, jopa ei-esittävästi, prosessiin uppoutuen. Näen tässä aitoa vapautumista vääränlaisesta osaamisen tavoittelusta, mutta myös luovuuspuheen ja luovuudenkehittämiskurssien vaikutuksen.  Kuvan tekemisestä tulee enemmän itsen ilmaisua, puhdistautumista, keskittymistä ja terapeuttista. Tätähän kuvan tekeminen on ollut aina, mutta nyt tämä on tietoista ja sosiaalisesti hyväksyttävää myös harrastajien parissa. Yksi oppilaani sanoi kerran hyvin: kun hän maalaa, hän ei halua ajatella mitään.

 

Toisaalta yhä useampi harrastaja tekee kuvataidetyötä ammattimaisesti ja tavoitteellisesti: toteuttaa isoja temaattisia kokonaisuuksia, pitää näyttelyitä niin yksityisissä gallerioissa kuin esimerkiksi kirjastojen näyttelytiloissa tai osallistuu kansainvälisiin yhteisnäyttelyihin.  Moni opiskelee kansanopistojen kuvataidelinjoilla lukukauden tai pari, aikuisten taiteen perusopetuksessa ja on myös harrastajia, jotka hakeutuvat yksityisopetukseen. Monin tavoin harrastajan ja ammattilaisen välinen epämääräinen raja sumenee entisestään. Ja sekin on hyvä: taiteen tekeminen on osallisuutta kulttuuriin ja traditioon, ihmisyyteen sen paremmassa mielessä.