Taidetta pöytälaatikkoon vai seinälle?

Ammattilaisen ja harrastajan välinen raja kuvataiteessa on häilyvä. Ainakin, kun puhutaan niin laajasta lajista kuin taidemaalaus. Ero on veteen piirretty, mutta useimmiten selkeä. Harrastajan yksittäiset työt voivat onnistua erinomaisesti. Ammattilaisella heikoimmankin työn pitää olla hyvä.

Aiemmin merkittävä ero ammattilaisen ja harrastajan tai ammattitaiteilijan ja ammattiin opiskelevan välillä kulki yksityisnäyttelyssä. Yksityisnäyttelyitä pitivät vain ammattilaiset. 

Harrastajille ja opiskelijoille oli erilaisia, oppilaitosten, alueellisten taideorganisaatioiden tai yhdistysten järjestämiä yhteisnäyttelyitä. Tällaisia näyttelyitä järjestetään edelleen, järjestäviä tahoja on jopa aiempaa enemmän, mutta niiden merkitys on pienentynyt väylänä ammatilliseen tai ammattimaiseen toimintaan. Kaiken kaikkiaan näyttelytilojen määrä on kasvanut (niin on kyllä myös ammatillisesti koulutettujen taiteilijoiden) ja samalla ainakin jotkut kynnykset ovat mataloituneet.

 

Yksityisnäyttelyiden pito on laajassa mitassa aika uusi ilmiö. Vielä 1980-luvun alussa saattoi Helsingissä kiertää kaikki ammattimaisesti toimivat galleriat yhtenä sunnuntai-iltapäivänä. Ei onnistu enää. Yksityisiä sekä järjestöjen tai yhteisöjen ylläpitämiä galleriatiloja on lukemattomia. Lisänä toimivat Helsingin kaupungin ylläpitämät näyttelytilat kulttuurikeskusten ja kirjastojen yhteydessä ja eri työyhteisöjen ylläpitämät aula- tai käytävägalleriat toimitiloissaan.

 

Tämä on hyvä. Taide kuuluu oikeasti kaikille ja jokaiseen päivään.  Esillä oleva taide on monenlaista ja monen tasoista, mikä sekin kuuluu asiaan. Yksilön altistuminen taiteelle tuottaa pitkällä juoksulla kaikenlaisia oireita: hän esimerkiksi alkaa erottaa hyvän paremmasta, oman maun luullusta. Lisäksi katsoja oppii lukemaan kontekstia eli tunnistamaan taideinstituutioita. Näyttely palvelutalon kahviossa tai Yrjönkadulla isossa galleriassa ovat eri asioita. Taiteen areena eli näyttelypaikka on näissä arvostuksen ääripäissä. Toisessa käyvät lähinnä vanhuspalvelujen tekijät ja asiakkaat, toisessa pääkaupunkiseudun aktiivinen taideyleisö sekä ne harvat, jotka Suomessa keräävät nykytaidetta suuressa mitassa. Katsojien saama kokemus on kuitenkin yhteismitallinen: iloa, virkistystä, aivojumppaa ja merkityksellisyyden tunnetta = elävää kulttuuria.

 

Amatööritaiteilijoiden on harrastuksensa jossakin vaiheessa tehtävä päätös: tullako ulos kaapista/ateljeesta/luokasta vai ei? Kuvataiteen tapauksessa välineenä on näyttely. Yhteisnäyttelyistä aloittavat kaikki: parhaassa tapauksessa turvallisessa ilmapiirissä, tutun opettajan ja tuttujen opiskelutoverien kanssa yhdessä. Seuraava vaihe on korkeatasoisempi, vaikkapa jurytetty tai teemallinen yhteis- tai ryhmänäyttely. Kolmas vaihe on oma näyttely: ihan yksin tai kaverin kanssa. Näyttelyn rakentaminen on myös oma, itsenäinen osansa taiteen taitoa.

 

Suuri osa taiteen tekijöistä ja harrastajista tekee työtä pöytälaatikkoon. Aivan turhaan. Taideteoksista tulee elävää ainesta, osa muidenkin kuin tekijänsä elämää, kun ne annetaan esille. Tekemisen palasista syntyy kokonaisuus ja tekijän identiteetistä taiteilija.

 

in memoriam AULA galleria, Töölöntullinkatu 8, 00250 Helsinki 2005-2018

viimeinen näyttely Helsingin aikuisopiston ja Helsingin taideyhdistyksen yhteistyönä

Anu Korhonen ja Pirjo Källi: Salaiset maisemat

14.12.2018 saakka Helsingin aikuisopiston aukioloaikoina

https://helao.fi/fi/aulagalleria-salaiset-maisemat-19-11-14-12/