Taiteen tarpeesta

 

Minkä takia ihminen lähtee illalla töiden jälkeen, sateen ja loskan läpi, täpötäyteen bussiin tai raitiovaunuun, päästäkseen maalaamaan öljyväreillä, piirtämään hiilellä, neulomaan, liimailemaan, leikkelemään, tanssimaan, laulamaan? Ja vielä maksaa siitä? Mitä on pielessä? Miksi noin sata tuhatta vuotta vanhat innovaatiot houkuttavat monia yhä edelleen?

 

Olen opettanut kuvataidetta harrastajille ja ammattiin valmistuville kolmisenkymmentä vuotta. Olen esittänyt kysymyksen: ”Miksi olet täällä?” monta kertaa, ja vastaukset ovat aika samoja. ”Haluan oppia maalaamaan, piirtämään, laulamaan. Olen haaveillut siitä pitkään. Olen piirtänyt/soittanut/tanssinut lapsena ja nuorena ja nyt eläkkeellä minulla on aikaa taas tehdä sitä.”  Vastaukset itse asiassa käsittelevät hyvin vähän sitä, MIKSI kurssille tai opintoalalle tullaan. Ilmaistaan halua, tarvetta, toivetta tai korostetaan hyvää muistoa.

 

Taide- ja taitoaineissa taidon opiskelua rationalisoidaan jonkin verran (Tärkeä osata! Säästän rahaa! Perin pianon!) mutta pelkkää taidetta harvemmin. Pikemminkin vähän arkaillaan ja jopa ihmetellään, mitenkäs minä nyt tämmöiseen olen ryhtynyt. Taide ei ole käsitteenä kovin tuttu ja asiantuntemattomuuden tunne on syvä. Tästä huolimatta on taidekurssille tultu.

 

Kun molemminpuolinen tuttuus ja luottamus kehittyvät oppilaan kanssa, puhutaan JOSKUS asiaakin tai asiaa lähestyen. ”Taiteen tekeminen avasi silmät näkemään ihan kaiken aivan uudella tavalla.”; ”Näen värejä.” ”Musiikki aukeaa aivan eri tavalla, kun sitä tekee itsekin.” ”Ymmärrän liikettä ja omaa kehoani paremmin.” Eli taide on väline tunnistaa itsensä maailmassa ja nähdä maailma monipuolisemmin ja moninaisempana. Auringonlasku ei ole enää ”nätti” vaan kombinaatio värejä, muotoja, sävyjä ja ilmaperspektiiviä. Elämys, jota tekemisen kautta saatu tieto ja kyky nähdä laajentaa ja syventää.

 

Vanhojen oppilaiden paluu ja uusien ”kalastaminen” on ihmisten vapaasta vapaa-ajasta kilpailtaessa haastavaa. Kaupunkiopiston koulutuspäällikön näkökulmasta vaikeaa on se, että toisaalta halutaan uutta mutta pääasiallisesti hankitaan vanhaa. Eli perusasiat pysyvät: maalaus, piirustus, laulu, pianon- ja kitaransoitto, ompelun perusteet.

 

Myös sosiaalinen media ja internet ylipäätään ovat muuttaneet asioita merkittävästi. Youtube-videolta oppii taidon perusteita sujuvasti, eikä oppimisen takia tarvitse lähteä kotoa minnekään. Mitenkä tähän voi vastata? Miten saada yhä edelleen opiskelijoita?

 

Satatuhatta vuotta vanhoihin innovaatioihin liittyy toinen ihmisyyteen kuuluva asia eli sosiaalisuus. Olemme – halusimme tai ei – sosiaalisia eläimiä. Yhdessä oppiminen, siis yhteisen asian luo kerääntyminen, toisiin – edes vähän – tutustuminen ovat meihin sisäänrakennettuja tarpeita. Leiritulien sammuttua ja keskuslämmityksen myötä tarvitsemme uusia ja vanhoja asioita, joiden luona voimme lämmitellä, olla yhdessä, keskustella äänettä, katsoa tähtiin.